Museon valossa ja varjossa
Näyttävimmänkin museorakennuksen sisältä löytyy ihan tavallinen työyhteisö iloineen ja suruineen. Kalle Kallio pohtii, millaisen kuvan alan työelämästä Museoväki´08 -kyselytutkimus antaa.
Suomalaiset museot työllistävät runsaat pari tuhatta ihmistä. Museot
ovat monella tapaa samanlaisia kuin mitkä tahansa työpaikat: erilaisia
toimenkuvia ja tehtäviä, eri-ikäisiä ja kaikin tavoin erilaisia
työntekijöitä, enemmän ja vähemmän koulutettua väkeä, mukavia ja ikäviä
tilanteita, melkoinen kirjo työtovereita ja toimintatapoja. Toisaalta
museoissa on myös omat erityispiirteensä, joiden takia alan
työyhteisöjä kannattaa tutkia.
Suomen museoliitto toteutti kesäkuussa Museoväki´08 -tutkimuksen,
jonka tarkoituksena oli kartoittaa museoissa työskentelevien
ikäjakaumaa, koulutusta, työtehtäviä ja kokemuksia työelämästä.
Kyselyyn saatiin 780 vastausta, mikä tarkoittaa noin kolmasosaa
vähintään puoli vuotta museoalalla työskennelleistä. Tuloksia on helppo
verrata edelliseen kyselyyn, joka tehtiin vuonna 2003.
Monet asiat ovat pysyneet viimeisen viiden vuoden aikana ennallaan. Museoala on yhä hyvin naisvaltainen, 77 % vastaajista oli naisia. Määräaikaisten työntekijöiden osuus on kauniista ajatuksista ja muuttuneesta työlainsäädännöstä huolimatta pysynyt 26 prosentissa. Museoväki´03 -tutkimus osoitti viisi vuotta sitten, ettei museoalalla ollutkaan pelättyä eläkepommia. Väkeä on jäänyt eläkkeelle, mutta uusia tekijöitä on tullut ja ikärakenne on pysynyt jokseenkin terveenä. Alan suurimmat ikäluokat olivat viisi vuotta sitten nelikymppisiä, nyt ne ovat viidenkymmenen molemmin puolin.
Museoväki´08 antaa ennen muuta vastauksia kysymyksiin työelämän
laadusta. Kyselytutkimuksella ei kannata selvittää museoiden
taloudellista tilannetta tai palkkoja, joista moni vastaaja tuntui
kaipaavan lisätietoa. Museoalan ammattiliittohan seuraa ansiotasoa, ja
Museotilastosta löytää halutessaan yksityiskohtaista tietoa museoiden
taloudesta.
Museoväki toki sivusi talouteen ja palkkaukseen liittyviä
mielikuvia. Tutkimuksessa kysyttiin, mitä vastaajat pitivät museonsa
vahvuuksina ja heikkouksina. Kaksi kolmasosaa vastaajista nimesi
vaihtoehdoista pienet palkat museonsa heikkoudeksi ja joka toinen
valitti museon olemattomia resursseja. Vastaavasti vahvuuksina
resursseja saati palkkatasoa ei nähnyt juuri kukaan.
Ilman uusinta kyselyäkin on selvää, että useimmat suomalaiset museot
ovat pahasti aliresursoituja ja museoväki työskentelee auttamatta
matalapalkka-alalla. Mielenkiintoista tutkimuksessa oli se, että
pienillä palkoilla tai resurssipulalla ei ollut juuri tilastollista
yhteyttä työyhteisön hyvinvointia mittaviin kysymyksiin. Joko olemme
tasaisesti köyhiä tai raha ei vain tee museomaailmassakaan ketään
onnelliseksi.
Vaikka rahoitukselliset vaikeudet ovat olleet jo pitkään yksi
museoalan polttavimmista ongelmista, niihin takertuminen tuskin auttaa
työelämän kehittämisessä. Museoalalla on toimivia työyhteisöjä, joilla
on kova pula resursseista, ja vastaavasti vakavia ongelmia voi olla
museoissa, joilla menee päällisin puolin hyvin. Esimerkiksi työtoverien
arvostaminen, kannustava palaute, toimiva työilmapiiri, henkilöstön
vaikutusmahdollisuudet tai esimiestaidot näyttäisivät olevan
työyhteisön hyvinvoinnin kannalta paljon tärkeämpiä kuin palkkapussien
ja budjettien suuruus.
Työtehtävät museoiden sisällä ovat erilaisia, ja varsinkin suuremmista
museoista saa kuvan monen kerroksen museoväestä. Yksi keskeisimpiä
jakolinjoja kulkee yleisötyötä tekevien ja kokoelmien tai tutkimuksen
parissa työskentelevien välillä. Näyttelyiden, museo-opetuksen,
tiedotuksen ja avoinnapidon henkilöstö on huomattavasti nuorempaa, ja
heistä 70 % on tullut alalle 1990-luvun laman jälkeen. Tutkimusta ja
kokoelmatyötä tekevät ovat olleet alalla pidempään, yli puolet jo laman
aikana.
Museoiden on katsottu viimeisen parin vuosikymmenen aikana
suuntautuneen yhä voimakkaammin yleisön suuntaan. Monen mielestä tämä
on tehty kokoelmatyön ja tutkimuksen kustannuksella. Resurssit
museoiden markkinointiin ja museo-opetukseen ovat lisääntyneet samaan
aikaan kun vetovoimaisten näyttelyiden rakentaminen maksaa yhä enemmän.
Vastaavasti kokoelmat on nähty entistä enemmän kiinteistökuluja
aiheuttavana taakkana, ja tutkimustyötä tehdään etupäässä
projektirahoituksella.
Tämä kehitys näkyy myös Museoväki-kyselyssä. Yleisötyötä tekevistä
työilmapiiriään pitää erinomaisena tai hyvänä 65 prosenttia, kun
kokoelmatyössä ja tutkimuksessa työskentelevät jäävät 55 prosenttiin.
Kokoelmatyötä ja tutkimusta tekevät tuntuvat uupuvan helpommin. He ovat
pettyneempiä niin museoidensa johtamiseen, työtovereihinsa kuin
työympäristöönsäkin.
Odotukset kokoelmatyötä ja tutkimusta kohtaan ovat suuria. Samalla
kun museon tulisi ratkaista vuosikymmenten saatossa kertyneet
kokoelmapoliittiset synnit ja siirtää kokoelmat digitaaliseen
tulevaisuuteen, pitäisi tuottaa näkyvää tutkimusta, jolla museo voisi
todistaa oman merkityksensä yhteiskunnassa. Tähän tarvittaisiin
pitkäjänteisyyttä, johon yleisötyön rytmissä hengittävä museoala
harvoin malttaa sitoutua.
Keskeisin kysymys museotutkimuksen tulevaisuuden kannalta on
kuitenkin tutkijakoulutetun henkilöstön määrä. Tohtorin tai
lisensiaatin tutkinnon suorittaneet ovat ikääntyneet keskimäärin
54-vuotiaiksi, ja heillä on takanaan jo neljännesvuosisadan mittainen
museoura. Luonnontieteellisissä ja taidemuseoissa tutkijakoulutetut
näyttäisivät olevan paremmin edustettuina, mutta
kulttuurihistoriallisten ja erikoismuseoiden tutkimustyö on lähes
kokonaan maistereiden varassa. Tutkijakoulutetuista reilu kolmannes
työskentelee kaiken lisäksi museonjohtajana, jolloin joko tutkimustyö
tai johtaminen helposti unohtuu.
Avoinnapidossa työskentelevän henkilöstön ongelmat tulivat esiin jo
viiden vuoden takaisessa tutkimuksessa, eikä tilanne näytä nyt sen
paremmalta. Avoinnapidon henkilökunta kokee hyvin vahvasti, että heidän
työnsä ei vastaa koulutusta. Heidän koulutustausta onkin kirjava:
joukossa on niin ylempien, alempien kuin erilaisten
ammattikorkeakoulututkintojen suorittaneita, on opiskelijoita ja eniten
yksilöimättömiä keskiasteen tutkintoja. Kun yhtenäinen koulutustausta
puuttuu, tunne ammattikuntaan kuulumisesta jää helposti syntymättä.
Avoinnapidon henkilökunta ei pidä työtään mielenkiintoisena, eikä se
imaise mukaansa samalla tavalla kuin muu museotyö. Kuvaavaa on, että
avoinnapidon henkilökunta kärsii uupumuksesta huomattavasti muita
vähemmän. He kritisoivat vastauksissaan erityisesti museon heikkoa
tiedonkulkua, arvostuksen puutetta ja henkilöstön vähäisiä
vaikutusmahdollisuuksia. Avoinnapidon henkilökunta arvostaa muita
enemmän hyviä työtovereitaan, viihtyisää työympäristöään ja ovatpa he
jokseenkin tyytyväisiä myös omiin esimiehiinsä.
Lipunmyyjät, oppaat, salivalvojat, vartijat ja museokauppojen myyjät
ovat kuitenkin elintärkeä osa museotoimintaa: he antavat museolle
kasvot, jotka museokävijä näkee. Avoinnapidon haasteena usein pidetään
maisterimyyjiä: ylikoulutettua henkilökuntaa, joka turhautuu
rutiininomaiseen päivärytmiinsä. Pitäisin kuitenkin suurempana
ongelmana, jos yleisöpalvelua ei edes mielletä varsinaiseksi
museotoiminnaksi. Asiakaspalvelussa on omat ammattilaisensa, ja heidän
osaamisensa voi pohjautua erilaisille koulutustaustoille.
Sen sijaan, että avoinnapitoa kuunneltaisiin tai heille itselleen annettaisiin vastuuta oman työnsä ja asiakaspalvelun kehittämisestä, heitä ohjeistetaan, käskytetään ja kyykytetään ikään kuin viisaus asuisi vain niiden päässä, jotka eivät yleisöä kohtaa. Se että museoalalla arvostetaan koulutusta, ei saisi johtaa siihen, että koulutustaustasta tulee ihmisarvon mittari. Työnkuvien rikastamista ja työtehtävien kierrättämistä sietäisi harkita siten, että asiakaspalvelijoiden osaaminen saataisiin monipuolisesti käyttöön. Luovilla ratkaisuilla joutoaikaa voidaan käyttää esimerkiksi luettelointiin tai muihin kirjallisiin töihin, puhumattakaan tilaisuuksien järjestämisestä tai tapahtumatoiminnasta.
Museoalan ikärakennetta on pohdittu erityisesti suurten ikäluokkien
eläköityessä. Uusimmassa Museoväki-tutkimuksessa yllättävimmät
havainnot kuitenkin liittyvät nuorempiin ikäpolviin. Alan keski-ikä on
viidessä vuodessa noussut vuodella, ja alan suuria ikäluokkia ovat nyt
45-54 -vuotiaiden ryhmät. Sen sijaan 35-44 -vuotiaiden osuus on
selvästi pienempi kuin viisi vuotta sitten. Näyttäisi jopa siltä, että
suurten ikäluokkien rinnalla alalta on poistunut koko joukko
kolmekymppisiä museoammattilaisia.
Kun museoalan sukupolvia tarkastelee vuosikymmenittäin, juuri
kolmekymppiset nousevat esiin kiinnostavana ryhmänä. He ovat selvästi
muita paremmin koulutettuja, he ovat tulleet alalle etupäässä
2000-luvulla ja kolmannes heistä työskentelee määräaikaisessa
työsuhteessa. Heistä lähes kaksi kolmannesta on suorittanut ylemmän
korkeakoulututkinnon, ja näistä yli puolet on opiskellut vähintään
museologian perusopinnot - moni enemmänkin. Vielä vuonna 2003 kaikista
akateemisista 29 prosenttia oli suorittanut museologian perusopinnot -
nyt luku on noussut jo 36 prosenttiin.
Vaikka näillä 30-39 -vuotiailla luulisi menevän hyvin, he ovat
samalla yllättävän tyytymättömiä. Monella on kotona pieniä lapsia, mikä
voi osaltaan selittää yleistä uupumusta. Sen sijaan ikä tuskin
aiheuttaa pettymistä museoiden johtamiseen tai kritiikkiä epäselviä
työnkuvia, työn järjestäytymättömyyttä tai vähäistä työn arvostusta
kohtaan. Kiinnostavaa on myös se, miten kolmekymppiset mainitsevat
muita harvemmin henkilöstön ammattitaidon työpaikkansa vahvuudeksi.
Kitkerissä kolmekymppisissä voi olla aistivinaan jonkinlaista sukupolvikapinaa, joka kohdistuu museoalan työtapoihin. Viisi vuotta aiemmin monet heistä vielä aloittelivat museouraansa, mutta työsuhteiden vakinaistuessa tämä ensimmäinen laajamittaisesti museologiaa opiskellut sukupolvi on alkanut äänekkäämmin kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Kritiikki näkyy myös alan vaihtoina - ikärakenne näyttäisi paljastavan, miten monet äänestävät jaloillaan parempien palkkojen ja pysyvämpien työsuhteiden puolesta.
Suurin osa museoväestä on toki työhönsä varsin tyytyväisiä, mutta
joistain Museoväki-kyselyn vastauksista saa kuvan pahoinvoivistakin
työyhteisöistä. Vaikka vakavat ongelmat työilmapiirissä ja jaksamisessa
ovat luultavasti yhtä yleisiä kuin muillakin työpaikoilla, kuva
ongelmamuseoista alkaa kiteytyä vastauksia vertailemalla. Sanallisissa
palautteissa kerrotaan mielivaltaisesta vallankäytöstä, työntekijöiden
mitätöimisestä, syrjinnästä, työpaikkakiusaamisesta,
eriarvoistamisesta, toisten selän takana pelaamisesta ja
konfliktinratkaisutaitojen puuttumisesta.
Kyselyn vastauksissa nousee esiin neljä tekijää, jotka näyttäisivät
peilikuvien tavoin yhdistävän hengeltään hyviä ja huonoja työyhteisöjä.
Kannustava palaute, henkilöstön arvostaminen, tasa-arvoinen ja avoin
ilmapiiri sekä henkilöstön riittävät vaikutusmahdollisuudet
näyttäisivät kuvaavan hyvää ja toimivaa työyhteisöä. Vastaavasti
palautteen ja arvostuksen puuttuminen, epätasa-arvoinen ilmapiiri ja
henkilöstön vaikutusmahdollisuuksien puute luonnehtivat ongelmallista
museota. Näiden lisäksi tiedonkulku ja esimiestaidot nousivat
tilastoaineistosta vahvasti esiin.
Näihin teemoihin on kiinnitetty työyhteisöjen kehittämisessä huomiota tietysti ennenkin. Vuosina 2003 ja 2008 tehtyjä kyselyjä verratessa näyttäisikin siltä, että alan yleinen työilmapiiri ja jaksaminen olisivat menneet parempaan suuntaan. Monissa museoissa on ilmeisesti tapahtunut hyvää kehitystä, mutta museokentällä näyttäisi yhä riittävän museoita ja yksiköitä, joissa voidaan huonosti.
Museoväki´08 -tutkimuksen perusteella ei voi vertailla yksittäisiä
museoita keskenään. Vastauksista voidaan vain päätellä, että asiat ovat
toisissa museoissa ja yksiköissä paremmin kuin toisissa. Yksi
havaittavista jakolinjoista näyttäisi silti kulkevan siinä, kuka
museo-organisaation omistaa. Kuntien, valtion ja yksityisten
organisaatioiden, kuten säätiöiden, yhdistysten tai yritysten
omistamien museoiden välillä oli havaittavissa kiinnostavia eroja.
Yksityiset museot pärjäsivät työyhteisöinä selvästi muita paremmin.
Esimerkiksi työilmapiiri oli hyvällä tasolla kolmen neljästä mielestä,
kun julkisyhteisöissä päästiin vain 60 prosenttiin. Työuupumusta oli
yksityisissä museoissa keskimäärin vähemmän, työ koettiin
mielenkiintoisemmaksi ja johtaminen arvioitiin toimivammaksi.
Erityisesti valtion museot saivat työntekijöiltään kovaa kritiikkiä
niin epätasa-arvoisesta ilmapiiristä, henkilöstön heikoista
vaikutusmahdollisuuksista, toiminnan byrokraattisuudesta kuin huonoista
esimiestaidoistakin.
ICOM:in yleiskokouksessa Wienissä vuosi sitten luennoinut
museokonsultti Gail Dexter Lord näki 2000-luvun museoiden toimivan
juuri kolmannella sektorilla. Museoiden tulisi Lordin kuvaamassa
kansalaisyhteiskuntamallissa pyrkiä dialogiin yleisön kanssa, jakaa
auktoriteettinsa pitäen samalla kiinni omista arvoistaan ja toimia
prosessikeskeisesti. Tällainen toiminta onnistuu parhaiten, jos museo
liikkuu yksityisen toimijan ja julkisen palvelun välimaastossa. Lord
sanoi, että kansalaisyhteiskunnan ylläpitämät museot vapautuvat
julkishallinnon kahleesta, voivat laajentaa rahoituspohjaansa sekä
suunnata toimintaa uusiin ja mielekkäisiin tavoitteisiin.
Monet suomalaiset museot ovat perustamisvaiheessaan olleet yksityisten yhdistysten ylläpitämiä, mutta ne on ajan mittaan siirretty julkisen vallan hoitoon. Viime vuosina perustetut uudet museot ovat kuitenkin olleet etupäässä yksityisiä museoita eikä ole sanottua, ettei yhteiskunnan omistamia museoita voitaisi tulevaisuudessa yksityistää - näinhän tapahtuu nyt yliopistoillekin. Kysymys pitkälti kuuluu, antaako virkavastuu paremmat edellytykset museaalisten tehtävien hoitamiseen. Museoväki-tutkimuksen perusteella ei voida ainakaan osoittaa, että julkisella sektorilla ylläpidettäisiin keskimäärin toimivampia museoalan työyhteisöjä. Yksityistämistä luonnollisesti vastustetaan museoalan sisällä, koska se saattaisi samalla johtaa resurssien leikkaamiseen. Pelko on varmasti ihan aiheellinen, mutta päättäjiä tämä argumentti ei tietysti vakuuta: mikään kun ei estäisi julkisen museohallinnonkaan supistamista.
Jos ajatellaan, että yksityiset museot vastaavat Gail Dexter Lordin
tulevaisuuden museokuvaa, on kiinnostavaa katsoa niiden heikkouksia
Museoväki-tutkimuksen perusteella. Muihin museoihin verrattuna esille
nousee kolme teemaa: työn järjestäytymättömyys, epäselvät työnkuvat ja
heikompi tiedonkulku. Vaikka erot muihin museoihin eivät ole näissä
suhteissa järin suuria, yhdistelmästä syntyy kuva satunnaisesti
poukkoilevasta organisaatiosta, jossa kukaan ei oikein tiedä, mitä
ollaan seuraavaksi tekemässä. Miksi työnkuvat oikein sirpaloituvat ja
niiden hallitseminen muuttuu mahdottomaksi?
Kanadalaisen organisaatioteoreetikko Henry Mintzbergin mukaan
strategia ja sitä toteuttava organisaatio tulisi rakentaa eri tavoin
riippuen siitä, onko tehtävänä yksinkertaisten vai monimutkaisten
ongelmien ratkaiseminen. Esimerkiksi sillan rakentaminen on
luonteeltaan yksinkertainen ongelma: työprosessi voidaan suunnitella
ennalta, jakaa työ aliurakoihin, ohjeistaa jokaiselle oma työnkuvansa,
luoda johto- ja vastuusuhteet. Vastaavasti monimutkaisissa ongelmissa
ja muuttuvassa toimintaympäristössä organisaatio tarvitsee jatkuvaa
yhteensovittamista, enemmän kehittämistä ja koulutusta,
seurantajärjestelmiä, vastuun jakamista ja muuttuvia työnkuvia.
Museot työskentelevät uskoakseni enemmän Mintzbergin monimutkaisten
kuin yksinkertaisten ongelmien parissa. Vaikka museotyö itsessään,
esimerkiksi luettelointi tai lipunmyynti, ovat luonteeltaan usein
yksinkertaisia ja ennakoitavia toimenpiteitä, niiden hyvä hoitaminen ei
vielä kerro mitään museon yhteiskunnallisesta merkityksestä. Jos museon
tehtävänä on vahvistaa paikallista identiteettiä, vetää puoleensa
matkailijavirtoja, tuottaa luovuuspääomaa tai edistää
ympäristönsuojelua, organisaationkin täytyy osata joustaa muuttuvien
tilanteiden mukaan.
Työn järjestäytymättömyyttä voidaan helpottaa esimerkiksi strategisella suunnittelulla, projektityöllä ja prosesseja kuvaamalla. Heikkoon tiedonkulkuun on vastattava sellaisilla vuorovaikutuskäytännöillä, jotka toimivat myös uusissa ja yllättävissä tilanteissa. Epäselvät työnkuvat ovat tietyllä tapaa tulleet jäädäkseen, mutta niitäkin voi oppia hallitsemaan. Oleellista on ainakin se, että museon tehtävä ja tavoitteet ovat kaikkien tiedossa, jolloin työntekijät osaavat itse suunnata ajankäyttöään strategisesti oleellisiin tehtäviin. Tällaisia ongelmia joutuvat yhä enemmän pohtimaan kaikki museot omistajapohjastaan riippumatta.
Museoväen surut tapaavat nousta tällaisissa tutkimuksissa myönteisiä
kokemuksia vahvemmin esiin. Suurin osa museoista on kuitenkin loppujen
lopuksi mainioita työpaikkoja, joissa tehdään mielenkiintoista työtä
mitä parhaiden työtovereiden kanssa. Toisaalta aivan täydellistä
työmaata ei ole olemassa, ei edes museoalalla. Jokaisesta museosta
löytyy aina jotain parannettavaa, ja tulee uusia tilanteita, joissa
vanhat kuviot joutuvat koetukselle. Hyvän työyhteisön rakentamisessa on
tärkeä muistaa, että se vaatii koko museoväen panosta. Onnellista
työpaikkaa ei kukaan voi tilata rahoittajilta, museonjohtajalta tai
tupopöydästä - se pitää tehdä yhdessä, joka päivä.
Helena, 44, museotyöntekijä
Kun koko Suomen museoväki laitetaan riviin ja ruvetaan etsimään
tyypillistä museoammattilaista, saadaan jonkinlainen läpileikkaus koko
alasta. Keskiarvoja laskemalla tiedämme, että museon keskimääräinen
työntekijä on se joulupäivänä 1963 syntynyt reipas tyttövauva, joka
täyttäisi vuoden lopussa 45 vuotta. Koska yleisin tytön nimi tuolloin
oli Helena, se sopii myös keskimääräisen museoammattilaisemme nimeksi.
Kaiken todennäköisyyden vastaisesti Helena kertoo tulleensa alalle
keskellä syvintä lamaa vuonna 1992. Nyt Helenalla on vakituinen virka
kunnallisessa kulttuurihistoriallisessa museossa, ja koulutukseltaan
hän on filosofian maisteri. Pääaineenaan Helena luki taidehistoriaa,
mutta museologian opinnot jäivät 1980-luvulla lukematta. Se on
myöhemmin alkanut hieman harmittaa, vaikka Helena katsookin tekevänsä
koulutustaan vastaavaa työtä. Helena työskentelee etupäässä kokoelmien
parissa, todennäköisesti kokoelmista vastaavana amanuenssina ja pitää
työtään hyvin mielenkiintoisena.