Museon valossa ja varjossa

Suomalaiset museot työllistävät runsaat pari tuhatta ihmistä. Museot ovat monella tapaa samanlaisia kuin mitkä tahansa työpaikat: erilaisia toimenkuvia ja tehtäviä, eri-ikäisiä ja kaikin tavoin erilaisia työntekijöitä, enemmän ja vähemmän koulutettua väkeä, mukavia ja ikäviä tilanteita, melkoinen kirjo työtovereita ja toimintatapoja. Toisaalta museoissa on myös omat erityispiirteensä, joiden takia alan työyhteisöjä kannattaa tutkia.

Suomen museoliitto toteutti kesäkuussa Museoväki´08 -tutkimuksen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa museoissa työskentelevien ikäjakaumaa, koulutusta, työtehtäviä ja kokemuksia työelämästä. Kyselyyn saatiin 780 vastausta, mikä tarkoittaa noin kolmasosaa vähintään puoli vuotta museoalalla työskennelleistä. Tuloksia on helppo verrata edelliseen kyselyyn, joka tehtiin vuonna 2003.

Monet asiat ovat pysyneet viimeisen viiden vuoden aikana ennallaan. Museoala on yhä hyvin naisvaltainen, 77 % vastaajista oli naisia. Määräaikaisten työntekijöiden osuus on kauniista ajatuksista ja muuttuneesta työlainsäädännöstä huolimatta pysynyt 26 prosentissa. Museoväki´03 -tutkimus osoitti viisi vuotta sitten, ettei museoalalla ollutkaan pelättyä eläkepommia. Väkeä on jäänyt eläkkeelle, mutta uusia tekijöitä on tullut ja ikärakenne on pysynyt jokseenkin terveenä. Alan suurimmat ikäluokat olivat viisi vuotta sitten nelikymppisiä, nyt ne ovat viidenkymmenen molemmin puolin.

Museoväki´08 antaa ennen muuta vastauksia kysymyksiin työelämän laadusta. Kyselytutkimuksella ei kannata selvittää museoiden taloudellista tilannetta tai palkkoja, joista moni vastaaja tuntui kaipaavan lisätietoa. Museoalan ammattiliittohan seuraa ansiotasoa, ja Museotilastosta löytää halutessaan yksityiskohtaista tietoa museoiden taloudesta.

Museoväki toki sivusi talouteen ja palkkaukseen liittyviä mielikuvia. Tutkimuksessa kysyttiin, mitä vastaajat pitivät museonsa vahvuuksina ja heikkouksina. Kaksi kolmasosaa vastaajista nimesi vaihtoehdoista pienet palkat museonsa heikkoudeksi ja joka toinen valitti museon olemattomia resursseja. Vastaavasti vahvuuksina resursseja saati palkkatasoa ei nähnyt juuri kukaan.

Ilman uusinta kyselyäkin on selvää, että useimmat suomalaiset museot ovat pahasti aliresursoituja ja museoväki työskentelee auttamatta matalapalkka-alalla. Mielenkiintoista tutkimuksessa oli se, että pienillä palkoilla tai resurssipulalla ei ollut juuri tilastollista yhteyttä työyhteisön hyvinvointia mittaviin kysymyksiin. Joko olemme tasaisesti köyhiä tai raha ei vain tee museomaailmassakaan ketään onnelliseksi.

Vaikka rahoitukselliset vaikeudet ovat olleet jo pitkään yksi museoalan polttavimmista ongelmista, niihin takertuminen tuskin auttaa työelämän kehittämisessä. Museoalalla on toimivia työyhteisöjä, joilla on kova pula resursseista, ja vastaavasti vakavia ongelmia voi olla museoissa, joilla menee päällisin puolin hyvin. Esimerkiksi työtoverien arvostaminen, kannustava palaute, toimiva työilmapiiri, henkilöstön vaikutusmahdollisuudet tai esimiestaidot näyttäisivät olevan työyhteisön hyvinvoinnin kannalta paljon tärkeämpiä kuin palkkapussien ja budjettien suuruus.

Työtehtävät museoiden sisällä ovat erilaisia, ja varsinkin suuremmista museoista saa kuvan monen kerroksen museoväestä. Yksi keskeisimpiä jakolinjoja kulkee yleisötyötä tekevien ja kokoelmien tai tutkimuksen parissa työskentelevien välillä. Näyttelyiden, museo-opetuksen, tiedotuksen ja avoinnapidon henkilöstö on huomattavasti nuorempaa, ja heistä 70 % on tullut alalle 1990-luvun laman jälkeen. Tutkimusta ja kokoelmatyötä tekevät ovat olleet alalla pidempään, yli puolet jo laman aikana.

Museoiden on katsottu viimeisen parin vuosikymmenen aikana suuntautuneen yhä voimakkaammin yleisön suuntaan. Monen mielestä tämä on tehty kokoelmatyön ja tutkimuksen kustannuksella. Resurssit museoiden markkinointiin ja museo-opetukseen ovat lisääntyneet samaan aikaan kun vetovoimaisten näyttelyiden rakentaminen maksaa yhä enemmän. Vastaavasti kokoelmat on nähty entistä enemmän kiinteistökuluja aiheuttavana taakkana, ja tutkimustyötä tehdään etupäässä projektirahoituksella.

Tämä kehitys näkyy myös Museoväki-kyselyssä. Yleisötyötä tekevistä työilmapiiriään pitää erinomaisena tai hyvänä 65 prosenttia, kun kokoelmatyössä ja tutkimuksessa työskentelevät jäävät 55 prosenttiin. Kokoelmatyötä ja tutkimusta tekevät tuntuvat uupuvan helpommin. He ovat pettyneempiä niin museoidensa johtamiseen, työtovereihinsa kuin työympäristöönsäkin.

Odotukset kokoelmatyötä ja tutkimusta kohtaan ovat suuria. Samalla kun museon tulisi ratkaista vuosikymmenten saatossa kertyneet kokoelmapoliittiset synnit ja siirtää kokoelmat digitaaliseen tulevaisuuteen, pitäisi tuottaa näkyvää tutkimusta, jolla museo voisi todistaa oman merkityksensä yhteiskunnassa. Tähän tarvittaisiin pitkäjänteisyyttä, johon yleisötyön rytmissä hengittävä museoala harvoin malttaa sitoutua.

Keskeisin kysymys museotutkimuksen tulevaisuuden kannalta on kuitenkin tutkijakoulutetun henkilöstön määrä. Tohtorin tai lisensiaatin tutkinnon suorittaneet ovat ikääntyneet keskimäärin 54-vuotiaiksi, ja heillä on takanaan jo neljännesvuosisadan mittainen museoura. Luonnontieteellisissä ja taidemuseoissa tutkijakoulutetut näyttäisivät olevan paremmin edustettuina, mutta kulttuurihistoriallisten ja erikoismuseoiden tutkimustyö on lähes kokonaan maistereiden varassa. Tutkijakoulutetuista reilu kolmannes työskentelee kaiken lisäksi museonjohtajana, jolloin joko tutkimustyö tai johtaminen helposti unohtuu.

Avoinnapidossa työskentelevän henkilöstön ongelmat tulivat esiin jo viiden vuoden takaisessa tutkimuksessa, eikä tilanne näytä nyt sen paremmalta. Avoinnapidon henkilökunta kokee hyvin vahvasti, että heidän työnsä ei vastaa koulutusta. Heidän koulutustausta onkin kirjava: joukossa on niin ylempien, alempien kuin erilaisten ammattikorkeakoulututkintojen suorittaneita, on opiskelijoita ja eniten yksilöimättömiä keskiasteen tutkintoja. Kun yhtenäinen koulutustausta puuttuu, tunne ammattikuntaan kuulumisesta jää helposti syntymättä.

Avoinnapidon henkilökunta ei pidä työtään mielenkiintoisena, eikä se imaise mukaansa samalla tavalla kuin muu museotyö. Kuvaavaa on, että avoinnapidon henkilökunta kärsii uupumuksesta huomattavasti muita vähemmän. He kritisoivat vastauksissaan erityisesti museon heikkoa tiedonkulkua, arvostuksen puutetta ja henkilöstön vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia. Avoinnapidon henkilökunta arvostaa muita enemmän hyviä työtovereitaan, viihtyisää työympäristöään ja ovatpa he jokseenkin tyytyväisiä myös omiin esimiehiinsä.

Lipunmyyjät, oppaat, salivalvojat, vartijat ja museokauppojen myyjät ovat kuitenkin elintärkeä osa museotoimintaa: he antavat museolle kasvot, jotka museokävijä näkee. Avoinnapidon haasteena usein pidetään maisterimyyjiä: ylikoulutettua henkilökuntaa, joka turhautuu rutiininomaiseen päivärytmiinsä. Pitäisin kuitenkin suurempana ongelmana, jos yleisöpalvelua ei edes mielletä varsinaiseksi museotoiminnaksi. Asiakaspalvelussa on omat ammattilaisensa, ja heidän osaamisensa voi pohjautua erilaisille koulutustaustoille.

Sen sijaan, että avoinnapitoa kuunneltaisiin tai heille itselleen annettaisiin vastuuta oman työnsä ja asiakaspalvelun kehittämisestä, heitä ohjeistetaan, käskytetään ja kyykytetään ikään kuin viisaus asuisi vain niiden päässä, jotka eivät yleisöä kohtaa. Se että museoalalla arvostetaan koulutusta, ei saisi johtaa siihen, että koulutustaustasta tulee ihmisarvon mittari. Työnkuvien rikastamista ja työtehtävien kierrättämistä sietäisi harkita siten, että asiakaspalvelijoiden osaaminen saataisiin monipuolisesti käyttöön. Luovilla ratkaisuilla joutoaikaa voidaan käyttää esimerkiksi luettelointiin tai muihin kirjallisiin töihin, puhumattakaan tilaisuuksien järjestämisestä tai tapahtumatoiminnasta.

Museoalan ikärakennetta on pohdittu erityisesti suurten ikäluokkien eläköityessä. Uusimmassa Museoväki-tutkimuksessa yllättävimmät havainnot kuitenkin liittyvät nuorempiin ikäpolviin. Alan keski-ikä on viidessä vuodessa noussut vuodella, ja alan suuria ikäluokkia ovat nyt 45-54 -vuotiaiden ryhmät. Sen sijaan 35-44 -vuotiaiden osuus on selvästi pienempi kuin viisi vuotta sitten. Näyttäisi jopa siltä, että suurten ikäluokkien rinnalla alalta on poistunut koko joukko kolmekymppisiä museoammattilaisia.

Kun museoalan sukupolvia tarkastelee vuosikymmenittäin, juuri kolmekymppiset nousevat esiin kiinnostavana ryhmänä. He ovat selvästi muita paremmin koulutettuja, he ovat tulleet alalle etupäässä 2000-luvulla ja kolmannes heistä työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. Heistä lähes kaksi kolmannesta on suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon, ja näistä yli puolet on opiskellut vähintään museologian perusopinnot - moni enemmänkin. Vielä vuonna 2003 kaikista akateemisista 29 prosenttia oli suorittanut museologian perusopinnot - nyt luku on noussut jo 36 prosenttiin.

Vaikka näillä 30-39 -vuotiailla luulisi menevän hyvin, he ovat samalla yllättävän tyytymättömiä. Monella on kotona pieniä lapsia, mikä voi osaltaan selittää yleistä uupumusta. Sen sijaan ikä tuskin aiheuttaa pettymistä museoiden johtamiseen tai kritiikkiä epäselviä työnkuvia, työn järjestäytymättömyyttä tai vähäistä työn arvostusta kohtaan. Kiinnostavaa on myös se, miten kolmekymppiset mainitsevat muita harvemmin henkilöstön ammattitaidon työpaikkansa vahvuudeksi.

Kitkerissä kolmekymppisissä voi olla aistivinaan jonkinlaista sukupolvikapinaa, joka kohdistuu museoalan työtapoihin. Viisi vuotta aiemmin monet heistä vielä aloittelivat museouraansa, mutta työsuhteiden vakinaistuessa tämä ensimmäinen laajamittaisesti museologiaa opiskellut sukupolvi on alkanut äänekkäämmin kyseenalaistaa vanhoja käytäntöjä. Kritiikki näkyy myös alan vaihtoina - ikärakenne näyttäisi paljastavan, miten monet äänestävät jaloillaan parempien palkkojen ja pysyvämpien työsuhteiden puolesta.

Suurin osa museoväestä on toki työhönsä varsin tyytyväisiä, mutta joistain Museoväki-kyselyn vastauksista saa kuvan pahoinvoivistakin työyhteisöistä. Vaikka vakavat ongelmat työilmapiirissä ja jaksamisessa ovat luultavasti yhtä yleisiä kuin muillakin työpaikoilla, kuva ongelmamuseoista alkaa kiteytyä vastauksia vertailemalla. Sanallisissa palautteissa kerrotaan mielivaltaisesta vallankäytöstä, työntekijöiden mitätöimisestä, syrjinnästä, työpaikkakiusaamisesta, eriarvoistamisesta, toisten selän takana pelaamisesta ja konfliktinratkaisutaitojen puuttumisesta.

Kyselyn vastauksissa nousee esiin neljä tekijää, jotka näyttäisivät peilikuvien tavoin yhdistävän hengeltään hyviä ja huonoja työyhteisöjä. Kannustava palaute, henkilöstön arvostaminen, tasa-arvoinen ja avoin ilmapiiri sekä henkilöstön riittävät vaikutusmahdollisuudet näyttäisivät kuvaavan hyvää ja toimivaa työyhteisöä. Vastaavasti palautteen ja arvostuksen puuttuminen, epätasa-arvoinen ilmapiiri ja henkilöstön vaikutusmahdollisuuksien puute luonnehtivat ongelmallista museota. Näiden lisäksi tiedonkulku ja esimiestaidot nousivat tilastoaineistosta vahvasti esiin.

Näihin teemoihin on kiinnitetty työyhteisöjen kehittämisessä huomiota tietysti ennenkin. Vuosina 2003 ja 2008 tehtyjä kyselyjä verratessa näyttäisikin siltä, että alan yleinen työilmapiiri ja jaksaminen olisivat menneet parempaan suuntaan. Monissa museoissa on ilmeisesti tapahtunut hyvää kehitystä, mutta museokentällä näyttäisi yhä riittävän museoita ja yksiköitä, joissa voidaan huonosti.

Museoväki´08 -tutkimuksen perusteella ei voi vertailla yksittäisiä museoita keskenään. Vastauksista voidaan vain päätellä, että asiat ovat toisissa museoissa ja yksiköissä paremmin kuin toisissa. Yksi havaittavista jakolinjoista näyttäisi silti kulkevan siinä, kuka museo-organisaation omistaa. Kuntien, valtion ja yksityisten organisaatioiden, kuten säätiöiden, yhdistysten tai yritysten omistamien museoiden välillä oli havaittavissa kiinnostavia eroja.

Yksityiset museot pärjäsivät työyhteisöinä selvästi muita paremmin. Esimerkiksi työilmapiiri oli hyvällä tasolla kolmen neljästä mielestä, kun julkisyhteisöissä päästiin vain 60 prosenttiin. Työuupumusta oli yksityisissä museoissa keskimäärin vähemmän, työ koettiin mielenkiintoisemmaksi ja johtaminen arvioitiin toimivammaksi. Erityisesti valtion museot saivat työntekijöiltään kovaa kritiikkiä niin epätasa-arvoisesta ilmapiiristä, henkilöstön heikoista vaikutusmahdollisuuksista, toiminnan byrokraattisuudesta kuin huonoista esimiestaidoistakin.

ICOM:in yleiskokouksessa Wienissä vuosi sitten luennoinut museokonsultti Gail Dexter Lord näki 2000-luvun museoiden toimivan juuri kolmannella sektorilla. Museoiden tulisi Lordin kuvaamassa kansalaisyhteiskuntamallissa pyrkiä dialogiin yleisön kanssa, jakaa auktoriteettinsa pitäen samalla kiinni omista arvoistaan ja toimia prosessikeskeisesti. Tällainen toiminta onnistuu parhaiten, jos museo liikkuu yksityisen toimijan ja julkisen palvelun välimaastossa. Lord sanoi, että kansalaisyhteiskunnan ylläpitämät museot vapautuvat julkishallinnon kahleesta, voivat laajentaa rahoituspohjaansa sekä suunnata toimintaa uusiin ja mielekkäisiin tavoitteisiin.

Monet suomalaiset museot ovat perustamisvaiheessaan olleet yksityisten yhdistysten ylläpitämiä, mutta ne on ajan mittaan siirretty julkisen vallan hoitoon. Viime vuosina perustetut uudet museot ovat kuitenkin olleet etupäässä yksityisiä museoita eikä ole sanottua, ettei yhteiskunnan omistamia museoita voitaisi tulevaisuudessa yksityistää - näinhän tapahtuu nyt yliopistoillekin. Kysymys pitkälti kuuluu, antaako virkavastuu paremmat edellytykset museaalisten tehtävien hoitamiseen. Museoväki-tutkimuksen perusteella ei voida ainakaan osoittaa, että julkisella sektorilla ylläpidettäisiin keskimäärin toimivampia museoalan työyhteisöjä. Yksityistämistä luonnollisesti vastustetaan museoalan sisällä, koska se saattaisi samalla johtaa resurssien leikkaamiseen. Pelko on varmasti ihan aiheellinen, mutta päättäjiä tämä argumentti ei tietysti vakuuta: mikään kun ei estäisi julkisen museohallinnonkaan supistamista.

Jos ajatellaan, että yksityiset museot vastaavat Gail Dexter Lordin tulevaisuuden museokuvaa, on kiinnostavaa katsoa niiden heikkouksia Museoväki-tutkimuksen perusteella. Muihin museoihin verrattuna esille nousee kolme teemaa: työn järjestäytymättömyys, epäselvät työnkuvat ja heikompi tiedonkulku. Vaikka erot muihin museoihin eivät ole näissä suhteissa järin suuria, yhdistelmästä syntyy kuva satunnaisesti poukkoilevasta organisaatiosta, jossa kukaan ei oikein tiedä, mitä ollaan seuraavaksi tekemässä. Miksi työnkuvat oikein sirpaloituvat ja niiden hallitseminen muuttuu mahdottomaksi?

Kanadalaisen organisaatioteoreetikko Henry Mintzbergin mukaan strategia ja sitä toteuttava organisaatio tulisi rakentaa eri tavoin riippuen siitä, onko tehtävänä yksinkertaisten vai monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen. Esimerkiksi sillan rakentaminen on luonteeltaan yksinkertainen ongelma: työprosessi voidaan suunnitella ennalta, jakaa työ aliurakoihin, ohjeistaa jokaiselle oma työnkuvansa, luoda johto- ja vastuusuhteet. Vastaavasti monimutkaisissa ongelmissa ja muuttuvassa toimintaympäristössä organisaatio tarvitsee jatkuvaa yhteensovittamista, enemmän kehittämistä ja koulutusta, seurantajärjestelmiä, vastuun jakamista ja muuttuvia työnkuvia.

Museot työskentelevät uskoakseni enemmän Mintzbergin monimutkaisten kuin yksinkertaisten ongelmien parissa. Vaikka museotyö itsessään, esimerkiksi luettelointi tai lipunmyynti, ovat luonteeltaan usein yksinkertaisia ja ennakoitavia toimenpiteitä, niiden hyvä hoitaminen ei vielä kerro mitään museon yhteiskunnallisesta merkityksestä. Jos museon tehtävänä on vahvistaa paikallista identiteettiä, vetää puoleensa matkailijavirtoja, tuottaa luovuuspääomaa tai edistää ympäristönsuojelua, organisaationkin täytyy osata joustaa muuttuvien tilanteiden mukaan.

Työn järjestäytymättömyyttä voidaan helpottaa esimerkiksi strategisella suunnittelulla, projektityöllä ja prosesseja kuvaamalla. Heikkoon tiedonkulkuun on vastattava sellaisilla vuorovaikutuskäytännöillä, jotka toimivat myös uusissa ja yllättävissä tilanteissa. Epäselvät työnkuvat ovat tietyllä tapaa tulleet jäädäkseen, mutta niitäkin voi oppia hallitsemaan. Oleellista on ainakin se, että museon tehtävä ja tavoitteet ovat kaikkien tiedossa, jolloin työntekijät osaavat itse suunnata ajankäyttöään strategisesti oleellisiin tehtäviin. Tällaisia ongelmia joutuvat yhä enemmän pohtimaan kaikki museot omistajapohjastaan riippumatta.

Museoväen surut tapaavat nousta tällaisissa tutkimuksissa myönteisiä kokemuksia vahvemmin esiin. Suurin osa museoista on kuitenkin loppujen lopuksi mainioita työpaikkoja, joissa tehdään mielenkiintoista työtä mitä parhaiden työtovereiden kanssa. Toisaalta aivan täydellistä työmaata ei ole olemassa, ei edes museoalalla. Jokaisesta museosta löytyy aina jotain parannettavaa, ja tulee uusia tilanteita, joissa vanhat kuviot joutuvat koetukselle. Hyvän työyhteisön rakentamisessa on tärkeä muistaa, että se vaatii koko museoväen panosta. Onnellista työpaikkaa ei kukaan voi tilata rahoittajilta, museonjohtajalta tai tupopöydästä - se pitää tehdä yhdessä, joka päivä.

Helena, 44, museotyöntekijä

Kun koko Suomen museoväki laitetaan riviin ja ruvetaan etsimään tyypillistä museoammattilaista, saadaan jonkinlainen läpileikkaus koko alasta. Keskiarvoja laskemalla tiedämme, että museon keskimääräinen työntekijä on se joulupäivänä 1963 syntynyt reipas tyttövauva, joka täyttäisi vuoden lopussa 45 vuotta. Koska yleisin tytön nimi tuolloin oli Helena, se sopii myös keskimääräisen museoammattilaisemme nimeksi.

Kaiken todennäköisyyden vastaisesti Helena kertoo tulleensa alalle keskellä syvintä lamaa vuonna 1992. Nyt Helenalla on vakituinen virka kunnallisessa kulttuurihistoriallisessa museossa, ja koulutukseltaan hän on filosofian maisteri. Pääaineenaan Helena luki taidehistoriaa, mutta museologian opinnot jäivät 1980-luvulla lukematta. Se on myöhemmin alkanut hieman harmittaa, vaikka Helena katsookin tekevänsä koulutustaan vastaavaa työtä. Helena työskentelee etupäässä kokoelmien parissa, todennäköisesti kokoelmista vastaavana amanuenssina ja pitää työtään hyvin mielenkiintoisena.

Helena myöntää olevansa joskus uupunut, mutta museonsa ilmapiiriä hän kehuu hyväksi. Toki parannettavaa aina löytyy: esimerkiksi johtaminen on Helenan mielestä vain tyydyttävällä tasolla. Parasta Helenan museossa ovat hyvät ja ammattitaitoiset työtoverit sekä viihtyisä työympäristö, joiden takia aamuisin on mukava lähteä töihin. Sen sijaan pieni palkka, museon olemattomat resurssit ja talon sisällä pätkivä tiedonkulku ottavat eniten päähän. Ei Helena silti työtään mihinkään vaihtaisi: historian parissa työskentely on yksinkertaisesti niin kiinnostavaa.

Kalle Kallio työskentelee museonjohtajana Työväenmuseo Werstaalla, joka on työelämän ja sosiaalihistorian valtakunnallinen erikoismuseo.